elokuu 10, 2022
Juhlistaaksemme 50-vuotisjuhlavuotta 2018/19 keräsimme tarinoita ja profiileja ihmisistä ja instituutioista, jotka ovat auttaneet meitä rakentamaan järjestöämme, joka alkoi yhden ihmisen unelmana vuonna 1968. Esittelemme blogissamme yhden tarinan viikossa. Nauttikaa näistä "50 for 50" -profiileista, joissa esittäytyvät ASSISTin omistautuneet hallituksen jäsenet, dynaaminen henkilökunta, vieraanvaraiset isäntäperheet ja innostuneet ASSIST Scholars:t.
Yi-Ming Yang ‘86
Kiina, Taft School
Kun istun tässä muistelemassa muistojani ASSISTista sen 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi, minulle tuli juuri mieleen, että olen samassa iässä - täytin juuri 50 vuotta. Aika mielenkiintoinen huolimattomuus minulta, ajattelin, etten tajunnut yhteensattumaa ennen kuin nyt. Se johtuu luultavasti siitä, että juhlimme organisaation 50-vuotispäivää kruunaavana saavutuksena hillittömällä ylpeydellä ja ilolla, kun taas meillä on taipumus katsoa 50-vuotispäivänä taaksepäin elämäämme yksilöinä melankolisen katkeransuloisesti. On olemassa vanha kiinalainen sanonta, “50-vuotissyntymäpäivänä on aika tietää kohtalosi.” Minulle tämä on matka, jossa on kyse yhtä paljon maailman kuin itseni tuntemisesta. Ja kuten kohtalo tahtoi, se alkoi ASSISTista.
Muistan vieläkin, kuinka levoton olin sinä aamuna 33 vuotta sitten Danburyn linja-autoasemalla. Meidät oli juuri jätetty asemalle parin päivän upean ASSIST-perehdytyksen jälkeen New Yorkissa, ja odotimme, että “kouluhenkilö” ottaisi meidät kyytiin ja veisi meidät ASSIST-kouluihimme.
“Tämä on nyt todellista”, muistan sanoneeni itselleni tietäen, että kävisin amerikkalaista sisäoppilaitosta täysipäiväisesti, asuisin ja opiskelisin satojen ulkomaalaisten ihmisten keskellä, joista en tiennyt juuri mitään, olisin uppoutunut kieleen, jota en juuri ja juuri osannut puhua, saati sitten lukea ja kirjoittaa, ja opiskelisin englantilaisen kirjallisuuden ja Amerikan historian kaltaisia aineita, joihin en ollut koskaan aiemmin tutustunut. Näihin huolenaiheisiin verrattuna tuntui vähäpätöiseltä, että olisin vuoden ajan tuhansien kilometrien päässä vanhemmistani Kiinassa, eikä minulla olisi juurikaan mahdollisuuksia keskustella tukeni tai neuvojeni kanssa.
Pelkoni haihtui, kun kyttyräselkäisestä autosta astui esiin iloinen tukeva mies, jolla oli paksut silmälasit ja leveä virne ja joka esitteli itsensä “Ferdieksi”. Hän puhui englantia niin hitaasti varmistaakseen, että ymmärsin, että se kuulosti melkein koomiselta. Kun aloimme jutella, hän kehui minua heti englannin kielen taidoistani ja kommentoi toivovansa, että hänen kiinankielensä olisi yhtä hyvä. Vaikka tiesin, että englantini oli rajallista, hän sai minut jotenkin tuntemaan itseni luottavaiseksi. Hämmästyksekseni puhuimme itse asiassa koko tunnin matkalla Taftiin, ASSIST-kouluun, mikä oli minulle ensimmäinen kerta ulkomaalaisen kanssa.
Kävi ilmi, että Ferdie Wandelt oli Taftin sisäänpääsyn johtaja ja yksi kampuksen vaikutusvaltaisimmista tiedekunnan jäsenistä, vaikka en olisi voinut sanoa sitä hänen maanläheisestä käytöksestään ensimmäisessä tapaamisessamme. Hän kutsui minut illalliselle kotiinsa sinä iltana ennen kuin vei minut asuntolaani. Tapasin hänen kauniin vaimonsa Joannan, heidän energisen nuoren poikansa Christopherin ja heidän ihanan teini-ikäisen tyttärensä Allisonin. Christopher oli ihastunut jalkapallotaitoihini takapihalla, ja Allison täydensi amerikkalaista aksenttia murtuneessa englannissani. Kotona asuva perheeni, Mooren perhe, oli myös kutsuttu; heidän pojastaan Davidista tulisi luokkatoverini Taftissa.
Mooren perhe oli kotoisin Skotlannista, ja heidän lämmin vastaanotonsa sai minut heti rentoutumaan, vaikka minun oli vaikea ymmärtää heidän vahvaa aksenttiaan. Kun Christopher taisteli Joannan kanssa hammasrautojen laittamisesta ja Allison kysyi, voisiko hän jättää päivällisen väliin ja mennä McDonald'siin ystäviensä kanssa, keskustelu kääntyi lasten kasvatuksen haasteisiin. Mooret kertoivat, että heitä askarruttivat vanhemman tyttärensä uravalinnat, joka oli valmistumassa yliopistosta. Koko keskustelun ajan he kyselivät mielipiteitäni eri aiheista ja odottivat kärsivällisesti, kun ponnistelin löytääkseni oikeat sanat ilmaistakseni ajatukseni. Olin hämmästynyt siitä, että he eivät ainoastaan ottaneet minua, teini-ikäistä, mukaan keskusteluun (mitä ei koskaan tapahtunut kotona, kun aikuiset puhuivat) vaan olivat myös aidosti kiinnostuneita siitä, mitä ajattelin.
Myöhemmin samana iltana, kun olin saapunut asuntolaani ja makasin sängyssäni, olin täysin hämmentynyt ja yritin koota yhteen päivän kokemuksia ja saada niistä tolkkua. Toisaalta kaikki oli niin vierasta. Siitä ei ollut epäilystäkään. Toisaalta kaikki tuntui niin tutulta. Amerikkalaiset nauravat samoille nauruille ja pelkäävät samoja pelkoja kuin kiinalaiset. Elämä ei ollut täydellistä edes heille “maanpäällisenä taivaana” pidetyssä maassa. “Onko se mahdollista?” Ajattelin. Jos näin on, mistä he löysivät sydämissään tilaa ottaa minut, teinin, jolla oli huono englannin kielen taito toisella puolella maapalloa, vastaan niin innokkaasti? Vielä oudompaa oli, miten heidän innostuksensa vaikutti minuun, sai itsetietoisuuteni katoamaan ja löytämään itseluottamusta jakaa näkemyksiäni melko suuren kulttuuri-, kieli- ja sukupolvikuilun yli?
Pystyin tuskin muotoilemaan näitä kysymyksiä sinä iltana 17-vuotiaana, ja kesti toiset 33 vuotta löytää joitakin alkeellisia vastauksia. Me kaikki taistelemme omia kamppailujamme tässä elämässä, suojelemme hyveidemme puolesta ja torjumme demonimme. Kun pääsemme yli saavutuksiemme ja epävarmuutemme pakkomielteestä ja avaamme sydämemme muille, annamme itsemme ja muiden kylpeä jaetun inhimillisyyden hellissä säteissä, jotka ovat yhtä lämpimiä kuin laskeva syksyn aurinko, jonka me kaikki tunsimme tuona iltapäivänä monta vuotta sitten Ferdien ja Joannan kuistilla. Tällaisina hetkinä huomaamme, ettemme ole erillään ja yksin. Me olemme yhtä. Tämä on pysyvin muistoni ASSISTista. Hyvää 50-vuotispäivää!
Yi-Mingistä:
Yi-Ming Yang syntyi ja kasvoi Pekingissä, Kiinassa. Hän tuli Yhdysvaltoihin ASSIST-apurahana vuonna 1986 ja vietti ASSIST-vuotensa Taft Schoolissa Watertownissa, Connecticutissa. Kun hän palasi Kiinaan ASSIST-vuoden jälkeen, hän kirjoittautui Pekingin yliopistoon ja opiskeli pääaineenaan lääketiedettä. Myöhemmin hän kirjoittautui Peking Union Medical Collegeen Kiinassa ennen kuin palasi Amerikkaan jatko-opiskelijaksi. Hän valmistui lääketieteen tohtoriksi Columbian yliopiston College of Physicians and Surgeons -korkeakoulusta vuonna 1996 ja suoritti sisätautien erikoislääkärikoulutuksen ja kardiologian erikoistumiskoulutuksen Columbia Presbyterian Medical Centerissä. Yi-Ming toimii tällä hetkellä perifeeristen interventioiden apulaisjohtajana ja kiinalaisten sydän- ja verisuonipalvelujen johtajana Lenox Hill Hospitalissa/Northwell Health Systemissä New Yorkissa. Yi-Ming on ASSISTin johtokunnan entinen jäsen ja Taft Schoolin johtokunnan entinen jäsen. Hän asuu vaimonsa Suen ja poikansa Kevinin kanssa New Yorkissa.